Yksinäinen Örön linnakesaari meren syleilyssä

Kun talven maa on musta, ja elämme vuoden pimeimpiä aikoja, on ihana palata kesään ja meren tuoksuihin. Tässä tunnelmia Linnakesaari Örön luonnosta ja merellisistä maisemista. Yksinäinen Saaristomeren kansallispuiston saari (Kemiö) on täynnä historiaa – jopa Venäjän tsaarin ajalta. Rannikkopuolustuksen ajasta kertovat mm. suuret tykit ja kasarmialueen monet rakennukset.

Hiljattain vieraille avatussa saaressa on nykyään mukava vierasvenesatama. Rannan niityillä työskentelevät mustat ja valkeat lampaat. Pienen vajan edessä on merenkäyntiin liittyviä esineitä, mm. kaunis vanha ankkuri.  

Saaren luonto on todella vaihteleva. Kallioiden vastapainona saaren länsi-puolella on pitkät hiekkarannat. Paahteisilta nummilta löytyy mm. rauhoitettuja kylmänkukkia. Mutta: kertaa tarjoan teille vain pienen tunnelmapalan saaren luonnosta: Sen kauniita kasveja ja upeita silokallioita. 

Meri on täällä puhdasta, rannan kallioita hyväilevät myös kauniit vihreät levät. Niiden keinuntaa on kaunis katsella. Nämä eivät siis ole sinilevää, vaan vaaratonta viherahdinpartaa. Kalliot viettävät pehmeästi mereen. En voi olla ihailematta peruskallion pintoja, ne ovat niin kauniita eri kivilajeista muodostuvine kuvioineen. Persoonallisia. Miljoonia vuosia vanhoja. Miten ihanaa onkaan astella niillä paljain jaloin ja tuntea samalla niiden karhean sileyden ja auringon lämmön. Istahtaa hetkeksi, pysähtyä meren äärelle. Katsoa horisonttiin ja unohtua maiseman keskelle. 

Saaren vaatimattomat, mutta värikkäät kukat ilahduttavat kulkijaa. Liila asteri on tehnyt kotinsa kallion koloon, suolainen merivesi ei sitä näköjään haittaa. Ajoruohomatot, hohtavat samoin vaaleanliiloine kukkineen. Ajuruoho on yksi lempikasvini, rakastan sen vaatimattomuutta, mutta samalla voimakasta oreganontuoksua. Keltaisissa kukissa viihtyvåät myös ja vihreää hohtavat kärpäset ja keltakannuksessa söpöt kimalaiset.

Voiko kuihtuvien kukkien kauneutta ylistää? Minusta voi! Onkohan tämä hentojen rantaheinien ympäröimä violetti kasvi kissankello? 

Fuksian väriset ohdakkeetkin näyttävät kauniilta karussa saaristossa. Kimalaisen ystäviä nekin. Valkoinen ojakärsämö on vaatimaton, mutta jotenkin kummaa rauhaa henkivä. 

 

 

Merimatkan varrella näemme tietenkin myös monia merilintuja, mm. paljon puhuttaneita merimetsoja ja kanadanhanhia. Joutsenia ja lokkeja. Kaikki sulassa sovussa samalla luodolla. Kaikilla nokka kohti länttä, mitäköhän ne odottavat? 

Ilahduttipa meitä jopa merikotkakin (vai onkohan tämä sääksi, kun ihan ei riittänyt kameran objekti tarkkaan kuvaan). Pariskuntako se siinä istuu kelopuussa kaloja tähystämässä? 

Rannikolla on monia kummeleita ja sektorivaloja. Ohitsemme lipuu myös kaunis, vanha puupurjelaiva. Eugenia on näemmä hänen nimensä. 

On siis  vihdoin aika palata päiväreissultamme kotiin. Auringonsilta kimmeltää hopeoiden meren. Voi tätä miljoonien timanttien loistoa! Sen katselemiseen ei väsy koskaan. 

Öröstä voit lukea lisää vaikkapa täältä >>

- Aurinkoa odottaen, Merikaisla, meren tyttö