Kevättalvisen päivän luontohavaintoja

Kevättalvi. Aamun ensimmäinen ääni: käpytikka nakuttaa kelopuuta. Vastarannalla kolkutukseen vastaa toinen tikka. Hiljaisuus. Sama koputus, kysymys ja vastaus. Yksinäinen keltasirkku kuuntelee ja katselee oksalla pää kallellaan tali- ja sinitiaisten lintulautaruokailua. 

Aurinko paistaa ja täydeltä terältä on aika lähteä hiihtelemään jäälle. Jään pinta on jo muokkautunut auringon voimasta rosoiseksi. Suksien rohina kuuluu korvissa. Ylhäällä taivaalla liitelee merikotka. Pari viikkoa sitten niitä oli viisi, nyt yksinäinen kotka hallitsee sinistä taivasta ja kaartelee laajenevaa ympyrää rauhallisesti liitäen. 

Lumi on täynnä eläinten jälkiä. Kettu on tallannut oman polun järviruokojen tuntumaan. Jänis on viilettänyt jään halki. Mitäs nämä oikein ovat? Olisiko tässä vinottain hypähdellyt saukko tai näätä. Entäs nämä toiset jäljet? 

Enpäs heti huomannutkaan: vastarannan tuntumassa myös joutsenpariskunta on tullut ihmettelemään mahdollista tulevan kesän vuokrapaikkaa. Kevyesti kaulat jo keinahtelevat ja hetken laulu soi. – Olethan edelleen puolisoni? Jäädäänkö tänne? Eivät jääneet. Tunnin levon jälkeen kiersivät lentäen merenlahden ja suuntasivat kohti pohjoista. 

Palokärki jo kutsuu, kuik-kuik-kuik ja välillä pitkä kvii. Kaukana kuuluu toisen tikan rytmikäs rummutus. Toviksi pikkulintujen parvi alkaa sirkuttaa kilpaa, vaan vielä ei ole kevätlaulujen aika. 

Kevät jo kurkistelee lumihangen alta, on mukava katsella kallioilta sulavia pälviä, niistä voi löytää erilaisia kuvioita ja hahmoja. Mitä sinä tässä näet? 

Jään kumea humahdus, ei se vielä sula, tunnustelee vain. Haluaa  unelmoida kesän tulosta, kun jälleen saa vapaana lainehtia. 

Kevät jo kurkistelee oven raosta. Haluan ajatella, että painostavasta maailmantilanteesta huolimatta ilmassa on toivoa. Luonto antaa minulle voimaa. 

- Merikaisla

 

Topeliuksen lastenkirjat ja 1800-luvun virsikirja entisöitävänä

Vanhat kirjat. Niiden patina, kellastuneet sivut. Tietenkin tarinat ja kuvat. Sukuni kätköistä löytyi tämä vanha Z. Topeliuksen lasten satukirjasarja Lukemisia lapsille. Kirjat on painettu vuosina 1927-1932. Mikä ihmeen Z? Piti oikein tarkistaa, kun satusetä-Sakarista olin aina kuullut. Siispä: kirjailija ja runoilija Zacharias Topelius käytti nimessään lyhempää Zachris nimeä tai pelkkää Z. -kirjainta. Nyt se on tiedossani.

Näitä rakkaita kirjoja olen lapsena selaillut ja katsellut sen ihania kuvia. Voi ei, sivuilta löytyi myös erinäisiä piirrostuherruksia, oman lapsuushistorian siipien havinaa sekin. Tunnustanko? ...hmmm... en kyllä muista. Mutta sen muistan, että nämä olivat meidän lasten suosikkeja jo piltteinä, ja kirjan kansista ja kunnosta kyllä näki, että niitä todella on luettu. Prinsessa ruusunen, Tuhkimo, Adalminan helmi... ja pelottavat vuorenpeikot sekä vanhat tontut. Kirjojen sinertävät selkämykset olivat hiipuneet lähes harsoiksi ja niitä oli teippailtu monin tavoin.

Aallottaren tarinan on kuvittanut ruotsalainen J.A.G. Acke. 

"Aallotar ui usein yksinään rannikolle, ja hänen valkoinen niskansa näkyy välistä, auringon pilkistäessä synkän pilven raosta. Kuullaanpa hänen usein laulavan yksinäisyyden ikäväänsä illan tyvenessä, ja ken ymmärtää aaltojen kieltä, hän kuulee Aallottaren kaipaavan kadotettua ystäväänsä."

Mistä apu vanhojen kirjojen korjaamiseen?

Löysin Turusta kirjankansien korjaajan, Turun Pahvivalmiste -nimisen liikkeen, jossa vanhat kirjat saisivat uudet siniset kangasselkämykset. Ihana palvelu, kiitos Pekka, ja parin viikon päästä hain hienosti syvänsinisellä kankaalla korjatut kirjat takaisin. Samalla vein liikkeeseen 1800-luvun antiikkisen virsikirjan huollettavaksi. Sen nahkakannet saivat pienen käsittelyn: purkissa luki tyylikkäästi Konservatorns Läderöljä. Tätä tuotetta tarjosivat myös muiden nahkaselkäisten kirjojeni käsittelyyn.

Ruotsinkielinen virsikirja, Psalmboken, vuodelta 1862. Miten upeasti patinoituneet nahkakannet! Miten hieno vihreä sisäkansi. Ja nuo wanhanajan kirjaimet sivulla. Kyllä sopii svensk Läderöljä hyvin tämän kirjankannen nahan hoitoon. Kyljessä "American Library Asocciaton suosittelee". Vanha avain, pieni lukko ja vihertävä pullo löysivät tiensä kuvaukseen somisteeksi. Niissäkin on hienoa menneiden vuosien kuiskintaa.





"Raumo Realskola" lukee avaussivulla. Miltein näen hämyiseen luokahuoneeseen ja kuulen, miten merille mielivä, ehta 'raumangiäline' nuoriherra, on takerrellen laulanut puiselta koulunpenkiltä tiukan opettajan karttakepin varjossa: "Gud, wår Faber ewighet...". Olen syntynyt Raumalla, vaan minulla ei ollut tiedossa, että siellä on ollut ruotsinkielinen "reaalikoulu". Löysin kuitenkin museoidun lehtiartikkelin vuodelta 1881, jossa kirjoitettuna oli, että raumalaisten vaikuttajien ja opettajien Keisarin senaattiin lähetetyllä anomuksella pyydettiin, josko koulun kieli muutettaisiin "tarkoituksenmukaisemmaksi", eli suomenkieliseksi. Sen tiedän myös, että tämä virsikirja sittemmin ollut Rauman lyseossa.

Taidanpa lähteä lukemaan Topeliuksen opettavaisia tarinoita. Uusi suosikkini on Aallottaren jäljet. Sen alkusanat ovat ihanat: "Oletko nähnyt viiruja meren hiekassa..." , samoin nämä siteeraamani kohdat Ahdin tytär Aallottaren ja Tapio-metsänvaltiaan pojan Kanervon rakkaudesta, nuorista, jotka eivät koskaan saaneet toisiaan, koska meri ja metsä muuttuivat sotaisiksi toisiaan kohtaan. Aika ajankohtaista, eikö totta?

 

"Niin he viettivät yksissä pitkät ajat joka ilta meren rannalla, ja he olivat vasta pikkulapsia, sillä metsän pojat ja meren tyttäret eivät kasva niinkuin ihmislapset, vaan he elävät tuhansia vuosia, niinkuin maakin, ja senjälkeen he pysyvät niin kauan lapsina ja heillä on hauskaa illan hämyssä. He pitivät toisistaan niin paljon, että valkoinen kalalokki, joka heidät näki, sanoi naapurilleen merikotkalle: Kanervosta ja Aallottaresta tulee varmaankin pari, ja silloin mekin pääsemme komeisiin häihin."

Eivät lopulta saaneet toisiaan. Miten surullista. Minä tykkäsin jo lapsena hieman surumielisistä saduista. Muistuvatko sinulle mieleen lapsuuden sadut?


- Merikaisla 

DIY: Suolakidehuurretta lasin pintaa

Huurretta ulkona, huurretta sisällä. No ei ihan sisällä asti, mutta sitä se näyttää! Pakkaspäivien iloksi tuunasin suolalla suolakidehuurteisia kynttilänjalkoja pieniin coctailpikareihin. Suola kristallisoituu veden avustuksella lasin pintaan ja näyttää kuin jäähuurteelle. Tämän tekeminen on niin helppoa, että se onnistuu keneltä tahansa. Mukavaa puuhaa myös lasten kanssa. Aikaa suolahuurteen muodostumiseen menee muutama päivä, mutta on mukava seurata, miten kiteet alkavat muodostua. 

Kokeilin näitä eri suolalajeilla: merisuolaa, tavallista ruokasuolaa, sormisuolaa. Kaikista tuli hieman eri näköisiä. Myös veden ja suolan määrä voivat vaikuttaa, miten suola muodostaa eri tavalla ja eri paksuisia kiteitä.

Suolahuurrelasit - maailman helpoin ohje

Laita lasin pohjalle suolaa, kaada päälle vettä. Sekoita hieman. Jätä kiteytymään. Siinä se! 

Jo samana päivänä kiteet alkavat muodostua rajapintaan. Jää seuraamaan kiteiden muodostumista ja suolan huurteista matkaa pitkin lasin pintaa. Mikäli vesi kuivuu ennen kuin suola on kristallisoitunut haluamallesi tasolle, lisää hieman vettä. 

Omiin coctaillaseihin riitti pari suokalusikallista suolaa ja vettä n. puoli desilitraa. Lisäsin osaan hieman vettä, joihinkin jopa suolaa matkan varrella.  

Lasin pohjalla ruokasuolaa ja vettä.

Eri suolalajien kritallisoitumista. 

Suolakiteet voivat jatkaa matkaansa myös reunan ulkopuolelle, jopa pöydälle asti, kuten tässä yllä olevassa lasissa. Suojaa siis herkät tasot ennen kuin aloitat projektin. 

Oma suosikkini: paksu suolakerros on kiteytynyt tämän lasi pintaan sekä sisä- että ulkopuolelle. Kun talvi on ohi, nämä lasi joutavat pesuun ja palvelevat jälleen omassa käyttötarkoituksessaan. 

Huurteista valoa kaikille talven iltoihin, 

Merilaisla 

Vuosi alkoi aurinkoisena

Niin alkoi vuosi aurinkoisena. Tauon jälkeen uusi vuosi on jälleen minullekin uutta puhtia täynnä. 

Kuvat uuden vuoden päivältä. Aurinko paistoi matalalta taivaanrannassa. Se värjäsi oranssinhohtoikseksi talven sylissä nukkuvia lepän urpuja, ja miltei antoi niille jo lupauksen: Kyllä minä jälleen tulen keväällä uudestaan teitä hellimään.

Kevääseen on vielä pitkä matka, mutta minä uskon auringon lupaukseen. Valo antaa voimaa ja uskoa paremmasta tulevaisuudesta – pitkän pandemiajakson toivottavasti jo pian loppuessa. 

Nyt on kuitenkin aika nauttia talven kauneudesta ja lumesta. Mukavaa kun saaristossakin on jälleen lunta! 

Myös talviset yöt ovat täynnä mystiikkaa. Kurkkaa Instagramistani huikea öinen täysikuu ja halooilmiö. 

Hyvää tammikuuta ja uuden vuoden alkua 2022, 

Merikaisla

Auringonkukkameren väriloistoa

Illat jo pimenevät syksyn saapuessa, mutta vielä jaksaa syyskukkaloisto ilahduttaa. Tämä upea auringonkukkameri, kullankeltainen auringonkukkapelto, ilahdutti satunnaista matkailijaa Kustavin Vartsalassa. Ja mikä mukavinta: pellon omistaja oli laittanut mukavan kyltin keskelle peltoa: "Saa poimia!". 

Täyttä väriterapiaa! Muutama kimalainen vielä etsi mettä kukinnoista.  Tässä loisteessa olisi voinut viettää pidemmänkin ajan.  

Nappasin maltillisesti muutamia auringonkukkia päiviäni piristämään. Pellon reunassa pirskahtelivat väriloistollaan myös oranssit kehäkukat ja taivaansiniset ruiskukat, jotka tarttuivat kamerani linssiin. 

Kiitos tilan omistajille ihanasta yllätyksestä!

Aurinkoista, pirtsakkaan keltaista syksyn alkua kaikille! 

- Merikaisla