Kevättalvisen päivän luontohavaintoja

Kevättalvi. Aamun ensimmäinen ääni: käpytikka nakuttaa kelopuuta. Vastarannalla kolkutukseen vastaa toinen tikka. Hiljaisuus. Sama koputus, kysymys ja vastaus. Yksinäinen keltasirkku kuuntelee ja katselee oksalla pää kallellaan tali- ja sinitiaisten lintulautaruokailua. 

Aurinko paistaa ja täydeltä terältä on aika lähteä hiihtelemään jäälle. Jään pinta on jo muokkautunut auringon voimasta rosoiseksi. Suksien rohina kuuluu korvissa. Ylhäällä taivaalla liitelee merikotka. Pari viikkoa sitten niitä oli viisi, nyt yksinäinen kotka hallitsee sinistä taivasta ja kaartelee laajenevaa ympyrää rauhallisesti liitäen. 

Lumi on täynnä eläinten jälkiä. Kettu on tallannut oman polun järviruokojen tuntumaan. Jänis on viilettänyt jään halki. Mitäs nämä oikein ovat? Olisiko tässä vinottain hypähdellyt saukko tai näätä. Entäs nämä toiset jäljet? 

Enpäs heti huomannutkaan: vastarannan tuntumassa myös joutsenpariskunta on tullut ihmettelemään mahdollista tulevan kesän vuokrapaikkaa. Kevyesti kaulat jo keinahtelevat ja hetken laulu soi. – Olethan edelleen puolisoni? Jäädäänkö tänne? Eivät jääneet. Tunnin levon jälkeen kiersivät lentäen merenlahden ja suuntasivat kohti pohjoista. 

Palokärki jo kutsuu, kuik-kuik-kuik ja välillä pitkä kvii. Kaukana kuuluu toisen tikan rytmikäs rummutus. Toviksi pikkulintujen parvi alkaa sirkuttaa kilpaa, vaan vielä ei ole kevätlaulujen aika. 

Kevät jo kurkistelee lumihangen alta, on mukava katsella kallioilta sulavia pälviä, niistä voi löytää erilaisia kuvioita ja hahmoja. Mitä sinä tässä näet? 

Jään kumea humahdus, ei se vielä sula, tunnustelee vain. Haluaa  unelmoida kesän tulosta, kun jälleen saa vapaana lainehtia. 

Kevät jo kurkistelee oven raosta. Haluan ajatella, että painostavasta maailmantilanteesta huolimatta ilmassa on toivoa. Luonto antaa minulle voimaa. 

- Merikaisla